Käsitöiden ja näpräämisen vastapainoksi täytyy välillä harrastaa vähän kulttuuriakin.

Tänään sain ystävättäreni kanssa vihdoinkin mentyä Ateneumiin katsomaan näyttelyä  Mika Waltari ja taiteilijaystävät. Se oli ehkä vähän pettymys, sillä suurin osa tauluista ei kyllä ollut ollenkaan minun makuuni, ainoana poikkeuksena jotkut Otto Mäkilän teokset. Näyttelyssä oli myös vanhoja dokumenttielokuvia Waltarista ja otteita hänen teoksistaan tehdyistä elokuvista.
 

Waltariin minulla liittyy tarina. Pieninä koululaisina kiersimme luokkakaverini kanssa Töölössä ovelta ovelle myymässä lippuja koulumme järjestämään elokuvailtaan, jolla kerättiin varoja johonkin, jota en enää muista. Kävimme kauppaamassa lippuja myös Tunturikadulla, ja erään oven avasikin Mika Waltari itse. Hän oli hyvin ystävällinen vanha setä, ja pyysi meidät sisään ja jutteli kanssamme kouluasioista jonkin aikaa, ja osti sitten liput. Silloin hän oli vain yksi lipunostaja muiden joukossa, mutta nyt sitä on hauska muistella.

Ateneumissa oli myös näytteillä japanilaisia mustavalkoisia valokuvia ja niistä viehätti erikoisesti Shoji Uedan surrealistiset valokuvat perheestään, niissä oli jotain tosi hauskaa ja viehättävää.

Ja lopuksi tietysti kaffet talon kahvilassa. Sieltä jatkoimme matkaa Kino Engeliin katselemaan vanhoja filmejä Helsingistä 50-60 –luvuilta. Moni paikka oli vaikea tunnistaa, sillä niin paljon on vanhaa kaunista Helsinkiä purettu uuden tieltä.

Tässä vaiheessa oli ilta jo alkanut hämärtyä, ja Mikki Kuntun valoshow Senaatintorilla oli sytytetty, joten sekin tuli sitten koettua.

Ei pöllömpi päivä!

Blogin alkuun